Mitä on uskoontulo käytännössä?

Kuinka tulla uskoon? Entä miten uskoontulo vaikuttaisi elämääni? Millaiseen uskoon tulo sitten on "oikeaa"?

— Täällä erilaiset, eri-ikäiset ihmiset kertovat, kuinka ovat löytäneet uskon Jeesukseen ja kuinka heidän elämänsä on muuttunut.

He kuuluvat niihin satoihin miljooniin, jotka ovat kokeneet saman: vapautuneet syntien tuomasta syyllisyydestä. Uskoon tuleminen on tuonut heille yhteyden Jumalaan ja täysipainoisen elämän.

Heille on tapahtunut jotain, mistä he haluavat kertoa muillekin


Haluatko oman todistuksesi Uskoontulo.nettiin?

Kerro, miten löysit Jeesuk-
sen ja miten uskoontulo on vaikuttanut elämässäsi!
Laita kertomuksen mukaan ainakin etunimesi sekä valokuvasi.

Lähetä teksti ja kuvatiedosto osoitteeseen:



Tarvittaessa aineiston voi lähettää postitse. Kysy ylläpidolta!

Sivuilla julkaistaan vain sellaista saineistoa, jonka asianomainen on itse
antanut käytettäväksi.




 

Tutustu myös:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Markku J. Kumpula:

Näin laitoin hanttiin Jumalalle

Uskoontulo on hyvin yksinkertainen asia. Monimutkaiseksi sen tekee ihmisen hanttiinpaneminen Jumalan hyvää tahtoa vastaan.

Monet 'suuret' uskoontulokertomukset ovatkin pää asiassa kertomuksia ihmisen taistelusta Jumalaa vastaan.

Tulin uskoon - tai usko tuli minuun  - runsaat 23 vuotta sitten, maaliskuun 17. päivä vuonna 1983. Se tapahtui niin, että kuulin julistettavan Jumalan Sanaa sekä laulujen että puheen kautta ja vastasin kutsuun, jonka koin Jumalan kutsuksi. Varsinainen uskoontuloni tapahtui hengellisessä kokouksessa, jossa kokouksen loppupuolella menin sananjulistajalta kysymään, että mitä minun pitäisi tehdä. Hän julisti syntini anteeksi Jeesuksen nimessä ja se oli minun uudestisyntymisen hetkeni.

Uskoontulo on siis hyvin yksinkertainen asia. Monimutkaiseksi sen tekee ihmisen hanttiinpaneminen Jumalan hyvää tahtoa vastaan. Monet "suuret" uskoontulokertomukset ovatkin pääasiassa kertomuksia ihmisen taistelusta Jumalaa vastaan. Jumalan puolelta kaikki on jo valmista. Näin jo Saulus Tarsolaisesta lähtien, joka etsikkoaikanaan vainosi Jumalan seurakuntaa mutta jonka Jumala pelasti ihmeellisellä tavalla. Voit löytää kertomuksen hänen vastaanpanostaan Apostolien tekojen 9. luvusta. Kääntymyksensä jälkeen hänestä tuli apostoli Paavali, joka sittemmin on kirjoittanut suuren osan Uutta Testamenttia.

Kosketuskohtia uskonasioihin lapsuudessa
- mutta ajautuminen virran mukana kauas Jumalasta

Itse yritin panna hanttiin ja pakoilla Jumalaa monin tavoin. Kansakoulussa meillä oli uskovainen opettaja, jonka kertomukset Raamatusta uskontotunneilla ovat jääneet hyvin mieleeni. Myös kotona opetettiin iltarukous. Nämä asiat kuitenkin unohtuivat pitkäksi aikaa.

Seuraavan kerran heräsin miettimään olemassaoloni tarkoitusta 16-vuotiaana, kun jouduin yllättäen umpisuolileikkaukseen. Kipulääkkeet eivät ilmeisesti minulle sopineet vaan leikkauksen jälkeisenä yönä heräsin houreissani ja näin sairaalan ikkunalla karvaisen, kiiluvasilmäisen marakatin, joka mietteliäästi minua katsoen ja etusormeaan koukistellen kutsui minua johonkin. "Ei ikinä! Tuota en ikinä lähde seuraamaan!" sanoin mielessäni.

Luin toipilasaikana kirjan "Maa - entinen suuri planeetta", jossa puhutaan Jeesuksen toisesta tulemuksesta ja sen sanoma jäi mieleen. Pelkäsin kuitenkin kaverien mahdollisia mielipiteitä niin, etten uskaltanut mennä keneltäkään kysymään asioista tarkemmin.

Seuraavat vuodet todistivat, että kenties olinkin lähtenyt seuraamaan sitä karvaturria, vaikka en tietoisesti niin ajautumalla virran mukana. Joutuakseen helvettiin ei nimittäin tarvitse tehdä mitään.  Alkoholikokeilut alkoivat vähitellen ja ennen pitkää olin kapakoissa ja tanssipaikoilla kuin kotonani.

Ollessani viimeistä vuotta Kadettikoulussa valmistumassa aktiiviupseeriksi Suomen armeijaan katkaisin käteni urheilupalveluksessa. Pelasin syksyllä lukkarina kadetit vastaan upseerit -pesäpallo-ottelussa ja "tappoheittoni" kakkospesälle oli niin raju, että olkavarteni paukahti kolmeksi kappaleeksi. Paukahdus kuului takakentälle asti. Painonnostolla ja parin vuoden pelitauolla lienee ollut osuutensa asiaan.

Jouduin sivuun käytännön harjoituksista, joita oli viimeisenä vuonna paljon. Niinpä aloin lueskella kaikkea Jumalaa ja yliluonnollisia asioita käsittelevää kirjallisuutta sairaslomallani. Naamiona minulla oli iso "Kenttätykistön ohjesääntö", jonka sisässä luin näitä kirjoja. Näin ei kämppäkaveri päässyt minua yllättämään harjoituksesta palattuaan.

Pettymyksiä ja burn-out

Tilanteeni kärjistyi neljä  kuukautta myöhemmin tykistön tammileirillä Rovajärvellä. Sen tiedettiin olevan raskas juuri kolmannen vuosikurssin kadeteille valvomisineen ja vastuullisine tehtävineen kovapanosammunnoissa. Toimin mm. tulipatterin päällikkönä sekä viesti- ja mittausupseerina. Kivistävästä kädestä huolimatta päätin näyttää mihin meikäläinen pystyy.

Tilanne päätyi täydelliseen henkiseen uupumukseen, jonka seurauksena sain sairaslomaa diagnoosina "Exhaustio", uupumus. Uupumus ei kuitenkaan ollut fyysistä vaan henkistä. Nykyään siitä käytetään ilmaisua "burn-out". Uupumustilassa purkautui ulos pettymykseni pitkäaikaisen lentäjähaaveen kariutumisesta. Olin läpäissyt ilmavoimien testit ylioppilaskeväänä mutta minua ei oltu valittu kurssille. Jälkeenpäin selvisi, että syynä oli silloinen kuolemanpelkoni, joka näkyi myös testissä.

Sisäinen maailma kaaoksessa

Vauhtini kuitenkin vaan kasvoi ja lähdin "lomalle" Kreikkaan, Ateenaan. Sieltä palattuani ja jo sitä ennen olin lääkärin haastatteluissa sotilassairaala Tilkassa. Kukaan ei tiennyt mikä minua vaivasi ja tilanteeseen kyllästyneenä kirjoitin eropaperit armeijasta – puolta vuotta ennen valmistumista.

Sisäisen maailmani oli kaaoksessa. Puhuin Jumalasta jo niin vakuuttavasti kadettikurssin johtajalle lähtiessäni, että hän taisi luulla minun tulleen uskoon. Se ei kuitenkaan ollut totta. En ollut luovuttanut sisintäni Jumalalle. En edes tiennyt mitä Jumala minulta vaatii. Puhumattakaan että olisin tiennyt, että kuka tämä Jumala on. Tunsin silti selvästi näkymättömän maailman todellisuuden ja tiesin että joku todellinen Jumala on olemassa.

Sisäisen kaaokseni huomasivat niin silloinen tyttöystäväni kuin vanhempanikin. Sekavien vaiheiden jälkeen – jotka kaikki muistan - löysin itseni Oulusta, psykiatriselta osastolta. Minuun pumpattiin lääkkeitä, jotta minut saataisiin nukkumaan. Pohjanoteerauksena muistan tilanteen, jossa minut laitettiin johonkin terapiaryhmään, jossa kokattiin ruokia. Tajusin, että en pysty kirjoittamaan edes vihkoon reseptiä jostain paistetuista puna-ahvenista. Mutta minusta itsestäni tehtiin monenlaisia diagnooseja.

Tuska ja ahdistus, jota ei voinut paikantaa mihinkään, oli joskus miltei ylivoimainen. Minuutitkin venyivät joskus tuskastuttavan pitkiksi. Lääkkeet tekivät oloni kuitenkin siedettäväksi. Mutta miksi minä? Eihän meidän suvussa ole ollut muitakaan hulluja?

Lähellä itsemurhaa

Oltuani kuukauden sairaalassa minut päästettiin kotiin lomalle. Ajaessani autolla tuttua tietä näytti kilometrin päässä tulevan rekka vastaan. Pieni kääntö ohjauspyörästä ja siihen tuska loppuisi... Vai loppuisiko? Itsekeskeiseen mieleeni ei tullut vastaantulijan kohtalo. Sitä vastoin mieleeni nousivat isäni sanat jostakin yli kymmenen vuoden takaa: "Vaikka elämä menisi kuinka ahtaalle niin omaa elämää ei kannata lopettaa."

Vaikka suhde isääni olikin jäänyt etäiseksi, niin nuo metsässä kahvitauolla lausutut sanat olivat jääneet jostain syystä mieleen. Nyt ne olivat tarpeen.

En kääntänyt ohjauspyörästä. Ajoin kotiin ja panin vinttikamarissani soimaan musiikkikasetin, jota en ennen ollut kuunnellut.

Jeesus kutsuu jälleen

Monen vuoden jälkeen kyyneleet kihosivat silmiini. Jo kasetin nimi "Tule sellaisenaan" puhutteli minua. Tajusin, että nyt huoneessani ei vain soi joku kasetti vaan Jeesus kutsuu minua, sillä kaikki laulut kertoivat hänestä. Sydämeni maaperän muokkaus oli ollut kovanpuoleista, mutta välttämätöntä.

Sieluni silmieni edessä vilahtaa 16-vuotiaana eletty ajanjakso. Nyt vasta selvästi tajuan, että hylkäsin silloin Vapahtajan kutsun. Nyt Hän kutsuu jälleen. Ei syytöksiä. Ei testejä. Ei vaatimuksia. Vain puhdas rakkaus ja minä olen sen kohteena. Mieleeni ei nouse ajatustakaan mistään kirkoista, herätysliikkeistä tai oikeassaolemisista. Ne tulevat joskus myöhemmin.

En näe näkyjä. En kuule ääniä. Mutta tajuan selvästi, että Jeesus elää ja Hän kutsuu minua. Ja jossain  mieleni ytimessä minä vastaan myöntävästi. Myöhemmin teen sen julkisestikin, mutta tässä hetkessä on vain Jeesus ja minä. Takerrun hänen näkymättömään läsnä oloonsa itsekeskeisesti kuin vauva äitiinsä. Maineeni on jo mennyt. Kunniaa ei enää ole. Enää ei ole merkitystä sillä, mitä sanovat ystävät, sukulaiset, tuttavat.

Oman elämäni konkurssi on ainoa saavutukseni. Ja Jeesus on ainut takuumies. Vastaus on suurempi kuin kysymykseni. Itken kuin pikkulapsi. Minä en löytänyt. Minut löydettiin.

Pari päivää myöhemmin menin helluntaiseurakunnan järjestämään hengelliseen tilaisuuteen Oulussa ja kävelin kesken saarnan pastorin puheille, niin kuin alussa kerroin. Tämä oli varsinainen uskoontuloni. Uskossa ei voi olla salaa. Jeesus kuoli mahdollisimman julkisesti meidän puolestamme Golgatalla; myös meidän täytyy tunnustaa uskomme Häneen julkisesti.

"Sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan" Room. 10:10

Markku J. Kumpulan blogi: www.markkujk.vuodatus.net

> Siirry seuraavaan todistukseen

 

Copyright 2002 Uskoontulo.net. Todistuksia saa lainata vain asianomaisten luvalla.
Muita tekstejä saa käyttää vapaasti.