Mitä on uskoontulo käytännössä?

Kuinka tulla uskoon? Entä miten uskoontulo vaikuttaisi elämääni? Millaiseen uskoon tulo sitten on "oikeaa"?

— Täällä erilaiset, eri-ikäiset ihmiset kertovat, kuinka ovat löytäneet uskon Jeesukseen ja kuinka heidän elämänsä on muuttunut.

He kuuluvat niihin satoihin miljooniin, jotka ovat kokeneet saman: vapautuneet syntien tuomasta syyllisyydestä. Uskoon tuleminen on tuonut heille yhteyden Jumalaan ja täysipainoisen elämän.

Heille on tapahtunut jotain, mistä he haluavat kertoa muillekin


Haluatko oman todistuksesi Uskoontulo.nettiin?

Kerro, miten löysit Jeesuk-
sen ja miten uskoontulo on vaikuttanut elämässäsi!
Laita kertomuksen mukaan ainakin etunimesi sekä valokuvasi.

Lähetä teksti ja kuvatiedosto osoitteeseen:



Tarvittaessa aineiston voi lähettää postitse. Kysy ylläpidolta!

Sivuilla julkaistaan vain sellaista saineistoa, jonka asianomainen on itse
antanut käytettäväksi.




 

Tutustu myös:

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Toni Laitala:

Vapaa.

"Ne, jotka minut tuntevat, kuka olin, tietävät, että en ole enää se, kuka olin. Vaan uusi Toni nousi Jumalan vaikutuksesta. Ei uusi hieno Toni,
vaan uusi vapaa Toni.

- Vapaus tulee rakkaudesta, joka on Jumalasta."

Olen Toni Laitala, syntynyt Raahessa 30. elokuuta vuonna 1977.

Lapsuudestani en muista oikeastaan mitään, mutta päätellen vanhemman veljeni kertomuksista, vanhempani riitelivät usein keskenään ja viina oli vahvasti voimistamassa tätä draamaa. En ole tietoinen siitäkään ajasta, kun vanhempani erosivat, mutta kaikesta päätellen minun on täytynyt olla alle 10-vuotias.

Koulukotiin

Minulla on iso- ja pikkuveli, jotka kummatkin, minä mukaanlukien, siirryimme isälle tässä vaiheessa. Muutaman vuoden sisällä kummatkin veljet anoivat muuttoa äitinsä luokse ja näin kävi. Isä ja minä asuimme muutaman vuoden yhdessä, mutta koska en käynyt enää koulua ja elämä oli muutenkin sitä, että elin yksikseni kaiken aikaa, sosiaalitoimi ehdotti, että huoltajuus siirrettäisiin valtiolle; ja silloin minä siirryin koulukotiin, Limingan koulutuskeskukseen, joka silloin tunnettiin nimellä Kylliälän Koulukoti. Mikäli oikein muistan oli vuosi 1991. Olen nähnyt ja joitain dokumentteja on ollut tallessa, missä minusta oli kuva jossain underground pienlehdessä (jossa olin haastateltavana laitoksessa aloittamani bändin johdosta) vuonna 1992.

Musiikkia ja underground-lehtien toimittamista

Laitoksessa sain viimein toteuttaa itseäni ja vuosien taiteelliset patoutumat ja ajatukset pääsivät ulos musiikkina ja underground-lehtien toimittajana. Janosin tulla tunnetuksi ”totuuden torvena” ja elämäni tarkoituksena oli ehdottoman määrätietoisena tuoda totuus julki, oli asia mikä tahansa. Tosin, jälkeen päin tarkastellessa, tämä ”totuus” mitä levitin, oli vihaa ja katkeruutta. En ole koskaan ollut hyvä käsittelemään tunteitani, varsinkaan vihan ja pettymyksen tunteita, johtuen varmasti siitä, että en ole saanut siihen kasvaessani mahdollisuutta. Laitoksessa kasvoin vaikeiden nuorten rinnalla ja opin miten vain kova sydän kestää tätä maailmaa. Opin myös miten on tyhmää luottaa kenenkään.

En muista tarkkaan, kauanko laitoksessa olin, mutta arvioisin 3-4 vuotta. Elämä ja elämänrytmini tai –tyylini, miten sen haluaa ajatella, oli sen verran välinpitämätön, että aika oli käsitys, joka ei kiinnostanut minua. Eikä kiinnosta edelleenkään. En osaa elää kellon kanssa kilpaa, enkä elä päiviä eteenpäin. Ole ns. hetken lapsi, mutta ”hetki” tarkoittaa minulle elämää. Elämä on minulle tässä ja nyt, ei huomenna, eikä ylihuomenna.

Ulos koulukodista tyhjän päälle

Erinäisten kommellusten jälkeen laitosaika loppui, kun lopulta minut häädettiin laitoksesta. Jouduin tyhjän päälle. Kaikki kaatui päälleni silloin. Olin, kuten artistinimeni oli, ”Alone”, yksin sanan syvimmässä merkityksessä. Eräs laitoksen työntekijä ajoi minut takaisin Raaheen ja jätti sinne. ”Maailma”, mietin. ”Mikä on tämä maailma, josta minä en ole, enkä tänne kuulu”.

Masennus ja itsemurhayritys

Isälle minulla ei ollut kotiavainta, eikä äitille, ja aina silloin tällöin saattoi käydä niin hyvin, että pääsin sisälle jommallekummalle, nukkuakseni yön tai pari. Ja koska elämäni oli pelkkää humalanhakuista hoipertelua, en aina edes kehdannut näyttää naamaani vanhemmilleni. Häpesin elämääni ja sen merkityksettömyyttä. Häpesin maailmaa ja sen rakkaudettomuutta.

Olin jo vuosia ollut syvästi masentunut ja erilaisten mielialalääkkeiden alaisena laitoksessa, mutta nyt tunsin, miten pohja otti jalkoihin. Tunsin menettäväni otteen todellisuudesta ja mistään mitä kutsuttiin ”tarkoitukseksi”. Ajauduin lopulta, pitkän sinnittelyn jälkeen, ajatukseen, että lopettaisin itseni ja mustan komedian, jota elämäksikin sanotaan.

Lopullinen tempaus oli, kun löin eräs ilta äitini eteen pilleripurkin ja kerroin päättäväisesti, että tänään loppuu pojan elämä, etten enää sietäisi maailman turhuutta ja sen tuomaa loputonta taakkaa. Lähdin baariin ja vedin purkin, mutta erinäisten kommellusten jälkeen heräsin sairaalan putkasta aamulla, elossa.

Eloon jääneenä psykiatriselle osastolle

Sosiaalitantat olivat ovensuussa sormiojossa, vihaisia, ymmärtämättömiä, miten olin tilanteeseen tullut. Minut ajettiin siltä istumalta Oulun psykiatriselle osastolle, suljetulle, kuukaudeksi. Sairaalassa sain nähdä, miten, kansankielellä, ”hulluja”, hoidetaan. Miten turhaa oli kaikki lääkitys ja säännöt, jotka tukahduttivat loputkin halut olla missään tekemisissä ihmisten kanssa.

Sairaala osoitti minulle, että ihminen ei ole kykeneväinen hyvään, vaikka lukisi itsellensä papin ammatin. Ihminen osoittautui välinpitämättömäksi ja teeskenteleväksi huijariksi, joka sanoo haluavansa hyvää, mutta todellisuudessa haluaa vain OMAA hyvää. Vaikka muiden kustannuksella.

Sairaalassa murruin lopulta ja mietin, jos en kerta kuolla saa, miksi eläisin. Mistä löytäisin sen kipinän, joka sytyttäisi sammuneen sydämeni elämään.

Soitin uskovaisille tutuilleni sairaalasta, ja pyynnöstäni, he lähettivät luokseni heidän mielestään pätevän uskovaisen kertomaan minulle uskonasioista. Totesin ensinäkemältä miehen ns. turhaksi; mies ei ymmärtänyt, ei osannut sympatisoida tilaani, vaan kertoi minulle kasvot loistaen miten Isä taivaan on kolmio ja Pyhä ja mitä kaikkea mahdollista. Todellakin, hänen käynti silti muutti elämääni; ymmärsin, kun rukoilin Jumalaa yksin huoneessani, että ihminen on yksin. Jokainen meistä on yksin. Yksin vastuussa, yksin kohdatessa elämän monet kasvot, yksin tunteiden kanssa, yksin kuolemassa.

Vaikea uusi alku: työtä ja juomista - mutta silti lähentymistä Jumalaan

Sairaalasta päästyäni, pääsin töihin näille uskoville tutuilleni ja siellä olin sitten töissä nelisen vuotta. Samalla muutin heidän luo asumaan, alivuokralaiseksi. Pitkään silti elin täysin heidän kustannuksella, kuten lapsi kotonaan elää, maksamatta mitään.

Ns. uusi alku, ei lähtenyt vauhtiin kauhean hyvin, sillä viina vei minut heti mukanaan ja join keskellä viikkoakin. Vähän myöhemmin silti, sain vähennettyä juomisen v-loppuihin, lopulta join vain kerran tai pari kertaa kuukaudessa. Tämä kaikki siksi, että olin saanut puhua tunteistani ja käydä läpi ääneen elämääni. Jumala tuntui olevan lähempänä, kuin tuntemattomien Jumalasta puhuvien ihmisten kirkkaissa silmissä.

Autokolarista selviäminen johti lopulta Jeesuksen luo

Lopullinen niitti minulle oli se, kun ajoin humalassa talvella autoni ojaan valtatiellä, reilun 100km/h vauhdissa. Selvisin naarmuitta ja se pysäytti minut. Mietin, miten monta kertaa olin selviytynyt kuolemalta ja mietin miksi. Nyt tulin Jumalan eteen, niinkuin mies joka ei ymmärrä enää mistään mitään, voi vain tulla. Ilman ymmärrystä, ilman olettamuksia, sydän avoinna, jos on mahdollisuus elää todellisuudessa.

Rukoilin Jeesusta, niinkuin oli opetettu, sydämeeni, antamaan anteeksi syntini, mitkä ovat monet. Ja sain uskoa. Sain uskoa, että olen armahdettu ja ymmärretty. Sain uskoa, että elämälläni on tarkoitus ja merkitys.

En sanan tarkkaan osaa sitä tänä päivänäkään sanoa mikä se on, mutta tiedän, että en elä vahingosta, enkä hengitä turhaan. Hengitän, koska uskon kautta, minkä lahjana sain, tulen tuntemaan rakkauden, tarkoituksen ja lopulta – Ikuisen kodin, Luojani luona.

Olin muistaakseni 19 tai 20-vuotias kun sain uskon Jeesukseen, Luojaani, elävään Jumalaan. Ja ei, en muuttunut muumioksi, enkä alkanut lähetyssaarnaajaksi, mutta sain sydämeeni pistoksen, jonka tunnen rakkaudeksi. Se ei ole minusta, mutta se on minulle – ja se velvoittaa minua tiettyihin asioihin. Järkevästi tiivistäen, vapauteen.

Mitä kaiken tämän jälkeen tapahtui?

Monenlaista, mutta mitäpä niistä lätisemään. Ne, jotka minut tuntevat, kuka olin, tietävät, että en ole se, kuka olin. Vaan uusi Toni nousi Jumalan vaikutuksesta. Ei uusi hieno Toni, vaan uusi vapaa Toni. Vapaus on valttikortti tässä synteihin sidotussa maailmassa, vapaus ei ole keppihevonen, vaan vapaus tulee rakkaudesta, joka on Jumalasta – eikä Jumala anna itseään pilkata. Jumala antaa minun kasvaa Hänen lapsenaan, Hänen kanssaan. Rukoukseni onkin, että elämäni todistaisi Jumalan todellisuutta, että oppisin tuntemaan rakkauden, niinkuin meidän Isä on.

Toistaiseksi tämä on, mitä osaan kertoa, kuka olen ja mikä on tarkoitukseni olla. Tietysti voisin lisätä, että haaveilen tyttöystävästä, avioliitosta, oikeudenmukaisesta sydämestä, viisaudesta, rohkeudesta rakastaa, voimasta Jumalassa, etten koskaan anna periksi oikeassa asiassa.

Olen siis tavallinen kansalainen, mies miljoonien virrassa, mutta nyt ymmärrän, niinkuin tekin kun tätä luette, sinä ja minä – me olemme Isämme silmien alla, eikä mikään, mitä teemme tai ajattelemme, ole häneltä pimeässä. Ei mikään, mitä teemme tai mihin menemme tai miksi niin tapahtuu, ole elävältä Jumalta pimeässä. Mikä ilo tämä on tietää, kun uskoo pelastukseen Hänen ainoan Poikansa, Jeesuksen kuoleman, käsittämättömän uhrauksen kautta. Jeesus – Hän on kaveri, jolle annan kaiken kunnian, eikä mikään nimi ole yli Hänen. Ei ole, eikä tule koskaan olemaan.

> Siirry seuraavaan todistukseen

 

Copyright 2002 Uskoontulo.net. Todistuksia saa lainata vain asianomaisten luvalla.
Muita tekstejä saa käyttää vapaasti.